Pikku-Hukka vain seikkailee blogissa, eikä kukaan tunnu tietävän riiviöstä yhtään mitään, niin että päätin esitellä sen tämmöisellä sivulla hienosti.

Hukka on siis sininen australian kelpienarttu, viralliselta nimeltään Kivivainion Dam Didi Dam.
Kysyä saa toki, miksi sen nimi on Dam Didi Dam, mutta vastata en siihen osaa. Ehkä se on jo pienenä hyppinyt ja pomppinut levottomasti kuin ylikierroksille viritetty vieterilelu. Who knows.

Hukan ulkoiset tuntomerkit on melko hauskat, lähtien sen melkein karvattomista korvista, päättyen vaihtelevasti karvaisiin ja melkein kaljuihin kinttuihin. Myös naama on välillä melkein kalju ja sitten taas niin tuuheassa turkissa, että tuntuu kuin joku vaihtaisi koiraa aina välillä.
Valkoinen laikku rinnassa on aina pysynyt omalla paikallaan ja saman kokoisena, niin että siitä tunnistaa pienen prinsessan. Pihkanväriset, iloisesti ympäröivää maailmaa tarkkailevat silmät ovat myös ihana piirre pienessä, sitkeässä koirassa.

Vauhtia Hukalla on kyllä ollut ihan siitä päivästä pitäen, kun sen kotiin hain. Ikää riiviöllä oli tuolloin jo kolme kuukautta ja vähän päälle. Korvat oli pystyssä jo, mutta muuten se oli ihan pieni vauva vielä. Matkusti koko kotimatkan turvallisesti uuden mamman sylissä auton etupenkillä. (Huomautukseksi tähän, että uusi mamma ei siis itse ajanut.) Tottakai piti hyöriä ja pyöriä ja narskutella mamman sormia ja nuolla naamaa ja tutustua vaihdekeppiin ja käsijarruun (mikä tosin kiellettiin ihan liian pian pienen koiran mielestä) ja piti vielä yrittää ängetä toisen uuden ihmisen syliinkin, kesken ajon moottoritiellä tietenkin!
Joku voisi ajatella, että no onneksi matka ei varmaan ollut kovin pitkä. Matkahan oli pitkä, Alahärmästä Hämeenlinnaan, eli useampi sata kilometriä ja monta monituista tuntia, jotka istuttiin autossa ja mietittiin pennun uutta nimeä ja mitä kaikkea jännää sen kanssa voisi vielä tehdä.
Hetken pentu malttoi kotimatkalla nukkuakin, mutta heräsi välillä ja tökki pienellä nenällään ikkunoita silmät ihmetyksestä levällään. Sitten se kimposi takaisin syliin ja hetken harkittuaan yritti tomerasti pussailla mut ihan rikki. Hämeenlinnan motarilla iski armoton nälkä ihmismatkailijoille, ja pentu sai uutta ihmeteltävää, kun pysähdyttiin McDonaldsin drive in- kaistalle ja kirsuun tuli kaikkia ihania hampurilaishajuja ja vaikka mitä. Ja hauska myyjäpoikakin kysyi, että mitäs meidän pienelle laaduntarkkailijalle sais olla :D Ei saanut pentu mitään, kun ei niin pienelle uskallettu oikein mitään antaa. Ruokaa sai kotona samalla, kun ihmiset söi omat ruokansa. Eikä ehditty yhteen kokoukseen, mihin piti mennä pennun kanssa käymään heti kotiuduttua. Kokous alkoi seitsemältä ja me oltiin kotona kahdeksalta. Ei kun puoli yhdeksältä, ja kokous oli jo loppunut.

Nimivaihtoehtoja pennulla oli muutama sellainen varteenotettava. Varsin kuvaava nimi olisi ollut Loikka. Loikka-perkele, tänne sieltä ja heti! Loikka EI! Jne.
Yksi vaihtoehto oli myös Harmi. Mutta siis, kamaan, eihän kukaan voi antaa pienelle, suloiselle koiralapselle nimeksi Harmi! Siispä Harmia ei edes mietitty, vaikka tiedettiinkin koiran myös harmia aiheuttavan. Hukka on aika hyvä nimi, sen saa sanottua pehmeästi, mutta kova kaksoiskonsonantti lisää sellaista kovuutta siihen nimeen, että se on vähän niinkuin pakko kuulla.
Sitäpaitsi Hukka oli ihan pienen, eksyneen sudenpennun näköinen mulle tullessaan. Nyt se näyttää enemmän pieneltä ketulta (vaikka isä muistuttikin, että ketut on järjestään pienempiä, kuin Hukka), niin että alkoi harmittaa, etten nimennyt sitä Räveniksi.
Olisihan tässä varmaan vielä aikaa, mutta viittineekö sitä enää lapsen nimeä miksikään muuttaa, sehän menis sekaisin kuin seinäkello. Mikä ei tosin toisi hirveästi muutoksia nykyiseen, vallitsevaan tilanteeseen. Hukka kun tuntuu pääsääntöisesti olevan sekaisin :p