Hukka ja kaverin 2v lapsi

Kun kirjottelin kotisivuille esittelytekstiä itsestäni, aloin miettimään omia koulutusmenetelmiäni ja sitä, miten paljon ne johtuu muista harrastuksista.

Mun jonkunlainen ongelma on aina ollut se sellanen kaverikoira-suhde. Että koira on mun kaveri, ja mä olen koiran kaveri. Ihannetilannehan olis se, että koira voi olla kaveri, mutta laumassa on niin selvä arvojärjestys, että se mahdollistaa moisen ketkuilun.
Ei sillä, kyllä meilläkin tiedetään hyvin selvästi kuka vie ja kuka vikisee. Tai sitten tuo koira on oppinut tarkkailemaan entistäkin paremmin mun eleitä... Tänään viimeksi, kun otin sen kanssa noutoharjoituksia pihalla, ja sitä alkoi väsyttää eikä pallon tuominen enää huvittanut. Se tajusi, että kohta äiskällä nousee ääni, ja ryömi kaikessa hiljaisuudessa auton alle piiloon. Mokomakin pikkuinen apina.
Ja huom siis, ikinä en oo koiraani lyönyt tai muuten pahoinpidellyt, tuo on vaan niin superherkkis, ettei oikein tyksi edes äänensävyn tiukkenemisesta. Ja tulihan se sieltä pois, kun kävin sisällä hetken ja tulin hakemaan pienen huomattavasti hellemmällä äänellä takaisin sisälle: tulisko äiskän pikku-hukka sisälle nyt. Ei oo äiskä vihainen pikkuapinalle, tule äitin luokse... Ja Hukka työnsi ensin esiin pienen mustan kuonon, sitten pilkisti jo silmätkin, kohta ryömi koko pää esille ja hetken päästä muu koira perässä. Ja sitten se jo pyörikin riemuissaan ympärillä. Pimeä koira.

Mutta niistä muista harrastuksista. Mä olen aina harrastanut partiota. Ja partiossa on enemmänkin ikäkausijohtajia, vertaisjohtajia, sellasia... Jotka on vaan pari vuotta vanhempia ja jotka on enemmän kavereita kuin johtajia. Semmosia jotka on vähän kun kaverilauman pomoja tai jotain. "Meidän porukka on tämmönen ja me tehään yhessä kaikkee kivaa mitä muut ei tee!"

Samoin oon aina harrastanut musiikkia. Soittanut pianoa viisivuotiaasta, kitaraa kolmetoistavuotiaasta ja kanteletta, huuliharppua, rumpuja, bassoa ja nokkahuilua vähän lyhempiä aikoja.
Mistään instrumentista ei saa kaunista ääntä aikaiseksi pakottamalla. Yks soitonopettaja selitti kerran, että se ääni pitää houkutella esille sieltä. Silleen hellästi kutsumalla, kun ensin opettelee itte miten se soitin käyttäytyy ja vähän kun kesyttää sen. Sitten sen saa toimimaan ja soimaan kauniisti.

Niin kaikki tämmöset kaverijohtamiset ja houkuttelut on ehkä tavallaan vaikuttaneet mun koirankoulutukseenkin. Me ollaan Hukan kanssa kavereita ja tehdään kaikkee kivaa, mutta meillä ei ehkä oo kauheen vahvaa johtajasuhdetta tässä meidän touhussa. Sitä vastoin esimerkiksi Hukka on tosi selkeä johtaja Miskalle. Miska tietää ihan tasan tarkkaan, koska on syytä alistua Hukalle ja mitä saa ja mitä ei saa tehdä.

Tämmönen kaverikulttuuri vaivaa tosin muitakin koiranomistajia kuin pelkästään mua. Tai muitakin eläinihmisiä kuin pelkästään mua.
Huomasin tänään, kun siirsin ison tinkertamman varsansa kanssa laitumelta toiselle, kuinka tärkeetä semmonen luontainen johtaminen on. Kusessa olisin ollut, jos olisin antanut tamman päättää mihin mennään ja mitä tahtia. Viisisataa kiloa riemastunutta hevosta olis tempaissut mut aika lahjakkaasti pitkin pihoja. Puhumattakaan pienestä varsapojasta, joka olis takuulla seurannut emänsä jalanjälkiä tässä.
Mutta kun otti tiukasti riimusta kiinni, ilmoitti selvästi että nyt mennään, ja ohjasi varmasti oikeaan suuntaan, niin hyvin meni. (Tosin takana oli koko ajan toinen varmistamassa, että varsa meni kans, se kun jäi aamulla tarhanvaihdossa ihailemaan pihaan parkkeeratun auton perää ja hätääntyi ihan kunnolla, kun emä ehti jo mennä ja toinen patsasteli vielä pihassa.)

 

Mutta ettei tää nyt ihan pelkäksi pohdinnaksi mene, niin on mulla kuviakin.
Käytiin kaverin pihassa treenaamassa koiria joku päivä sitten, ja kaverin parivuotias oli pihassa leikkimässä omiaan.
Pihassa oli myös pallo, ja pallohullun Hukan mielestä oli oiva hetki leikkiä pallon ja lapsen kanssa. Huom. meidän Hukka, joka ei oikeastaan koskaan ole saanut olla lasten kanssa. Ennen treeniä se sai käydä tarkistamassa lapsen, eli tuuppasi sitä kuonolla poskelle ja tuli takaisin mun luokse, lapsihan oli jo tsekattu.

Netissä joku kyseli, miten kelpiet tulee toimeen lasten kanssa. Omalta osaltani voin sanoa, että kiitos hyvin, hyvin tulevat toimeen lasten kanssa, tai ainakin Hukka tulee.
Kun Hukka unohtui tutkimaan kaverin koirien häkkiä, otin pallon itelleni ja pallottelin sillä hetken, että koira kiinnostui taas siitä. Hukka syöksähteli jaloissa ja yritti napata pallon itelleen. Mutta kun lapsi sai pallon, Hukka piti tiukasti välimatkaa lapseen, ettei vahingossakaan koske pieneen ihmiseen.

Pitää odottaa kauniisti, että pallo lentää

Hukka on opetettu seuraamaan pallon avulla...