Nyt voi sitten jo sanoa, että ollaan muutettu Ouluun. Tiedän hyviä lenkkipaikkoja, lyhyitä kävelyretkikohteita, uittopaikan koirille ja lyhyen matkan päässä olevan kentän, jossa kouluttaa veljeksiä.
Lisäksi osaan pyöräillä kaupunkiin ja kirjastoon, tiedän reitin kahteen eri kirjastoon (lähi- ja pääkirjastoon), löydän lähikaupan ja olen vuokrannut leffan.

Lisäksi veljekset on jo saaneet aikaan kaikenlaista jännittävää, joten sekin osaltaan tukee uuteen paikkaan sopeutumista.

Lauantaiaamuna päästin koirat pihaan irti haistelemaan helteisen aamun tuoksuja. Tiedän, ettei Hukka pidä siitä, että vieraan koirat kulkevat sen pihan ohi. Aidan vieressä on jalkakäytävä, ja jalkakäytävällä on nyt multaa, kun jompikumpi veljes kaivoi kuoppaa kukkapenkkiin.
Aina kun ohi menee joku koira (ja joskus pelkkä ihminenkin), Hukka ilmoittaa siitä ihmisille vaihtelevan kovalla äänellä. Siihen olen tottunut, ja sellaisissa tilanteissa Hukka laitetaan sisälle ja/tai otetaan tiukasti vierelle ja komennetaan hiljaiseksi. Miska ei osaa edelleenkään haukkua, se vain vinkuu ja kitisee, ja pari kertaa se on jo noussut aitaa vasten, ilmeisesti nähdäkseen paremmin.

Kunnes herra lauantaina repäisi, nosti etutassut aitaa vasten nähdäkseen vieraan koiran. Ennen kuin ehdin Miskaa sanoa, se oli jo hypännyt aidan yli ja juossut tien yli tervehtimään vierasta koiraa. Ja vieras koira muuten haukkui ja rähisi, että sinänsä hieno juttu!
Jos ei vieraan koiran omistaja vielä siinä vaiheessa säikähtänyt, kun aidan yli hypähti kevyesti pieni hännätön bretonipoika, niin varmasti siinä vaiheessa, kun hännättömän emäntä loikkasi pyjamahousuissaan ja reikäisessä t-paidassaan paljain jaloin perässä samaisen aidan yli!

Kun kerroin tästä episodista äidille puhelimessa, äiti totesi vain, että mulla on ilmeisesti taipumusta hyppimiseen omituisissa paikoissa, kuten pari vuotta sitten vanhemmilla ikkunasta liikehuoneiston katolle, jossa pieni kelpie tärisi kauhuissaan. Ja nyt aidan yli Miskaa pelastamaan.
Mutta kuten äitikin totesi, jos oma koira (tai vaikka lapsi) on pulassa, niin ei silloin ihan hirveästi auta miettiä, pitää toimia!
Ja sitä paitsi Miska on tottunut siihen, että emäntä auttaa pienen miehen aina pulasta. Kuten tänäänkin, kun se odotti hihnassaan lähikirjaston edessä mäntyyn sidottuna. Kun tulin takaisin, tyyppi oli sotkenut hihnansa ympärilleen niin, että muistutti lähinnä lahjapakettia seistessään kolmella jalalla yksi jalka mahan alle kietoutuneena. Eikä ääntäkään viitsinyt päästää, että olisin tullut pelastamaan sen. Kirjasto on todella pieni ja männikkö niin lähellä ovea, että kuulen avoimesta ovesta koirien äänet ja voin tulla aina tarkistamaan tilanteen. Niin tottunut Miska on siihen, että se aina pelastetaan!

 

Noin muutenkin tämä kaupunki on aika mukava. Meillä on iso puisto ehkä parinsadan metrin päässä, ja puistossa on myös iso koira-aitaus. Ehkä puolitoista kertaa Hämeenlinnan puiston kokoinen, jos Hämeenlinnan puistoksi lasketaan ne molemmat puolet. Siellä veljekset mahtuu hyvin juoksemaan ja hyppimään ja olemaan täysin aivottomia. Tosin nyt on ollut niin lämmintä, ettei siellä ole kovin kauaa jaksettu olla.

Meri-Toppilan puisto, joka on oikeasti Tosi Iso, ja jossa (ikävä kyllä) pelataan aktiivisesti myös frisbee-golfia.

Käytiin myös Oulussa sijaitsevalla järvellä, mikä osoittautui myös sangen mukavan oloiseksi paikaksi. Sää tosin oli jo sen verran viileämpi, ettei uintiretkeen ollut erityistä tarvetta. Ja koirien lähellä oleva uimarantakin löytyi helteiden viimeisenä päivänä! Helteiden aikana koirat hengasivat sisällä, ihanan viileässä 19 asteisessa asunnossa suljettujen sälekaihdinten takana. Tai omassa pihassa hihnoissa kiinni vesikupin ja vesivadin kanssa.
Vesivadin funktio oli toimia viilentäjänä, mutta Miska ei arvostanut pätkääkään ajatusta tunkea sen tassut viileään veteen, vaikka varmasti oli kuuma. Hukka ei myöskään pitänyt eleestä, ja murjotti sen jälkeen pitkän tovin.

Helteillä myös lenkkeily oli pannassa kokonaan, lenkit suuntautuivat mahdollisimman viileisiin pikkumetsiköihin, joissa hyttyshyökkäysten(kin) vuoksi viihdytään vain hetken aikaa. Muuten vain lojuttiin porukalla pihassa lukemassa ja laiskottelemassa. Onneksi ei oltu vielä istutettu kukkapenkkiin mitään, niin autuaasti veljekset ottivat mullatun kukkapenkin aidan vieressä omaksi paikakseen. Varmasti oli viileää, ja haiseekin maalle ihanasti.

Ensin veljekset oli hihnassa pihalla, koska aidan portin alapuolelle jää neljänkymmenen sentin rako, ja nyttemmin ovat kiinni Miskan "hei-ja-mennään-aidan-yli"- tempauksen johdosta. Tempauksen aikana portin edessä oli aidasta irti revitty huononnäköinen muovisäleikkö (johon kukkien on tarkoitus kasvaa, semmoisten köynnösten), ja kaksi täyttä jätesäkkiä puutarharoskaa. Ihan vain ettei koirat mene portin alta. Ei näemmä tartte mennä, kun aidan ylikin pääsee! Tätä nykyä koirat on siis koko ajan kiinni, kun omassa pihassa ovat. En millään tohtisi aiheuttaa sydänkohtauksia enempiänsä.

 

Ja tähän loppuun haluaisin vielä esitellä laumamme uuden "jäsenen", jo nokkaleikkaukseen joutuneen Tilda-Tipun!

Tilda-Tipu, ennen kuin Miska vei sen nokkaleikkaukseen, jonka seurauksena Tildan nokasta puuttuu pala.

Tilda tuli äidin lähettämässä paketissa etelästä Edwinin seurana. Tildan ääni on omalaatuinen rääkyminen, joka saa Miskan hepulin partaalle joka kerta.