Hukalla on ollut tänään varsin kiireinen päivä.
Pikkuinen koira herätettiin aamulla jo kahdeksalta, mikä on vähintäänkin epäinhimillistä, jos Hukalta kysytään. Ja sitten vielä raahattiin toinen heti aamutuimaan kaupungille. Julmasti on elämä taas pienintä kohdellut.

Kello oli tosiaan 9.38 kun mentiin käymään kirjakaupassa. Joka avasi ovensa 9.30. Mutta ei se mitään, Hukka rakastaa kirjakaupassa käyntiä, se on jostain syystä Hukalle ihan ykkösjuttu kun mennään kaupunkiin. Jos se olis ihmislapsi, se kitisis koko kaupunkireissun ajan että "äiti mennään Suomalaiseen, äiti mennään Suomalaiseen, äiti miksei mennä Suomalaiseen, äiti Suomalaiseen NYT!", ymmärtänette pointin.
Toinen lempparikauppa on Tiimari. Mä epäilen että nämä on lempikauppoja, koska niissä aina ihmiset, myyjät ja asiakkaat, pysähtyy jututtamaan pientä shoppailijaa.

Kaupungista käveltiin kuitenkin kunnalliselle hakemaan rokotukset pienelle hirviölle, jonka rokotukset mä olin autuaasti unohtanut... Hup-sii...

Matkalla tuli vastaan sellanen mies, joka tuoksahti vahvasti vanhalle, ja vähän uudellekin, viinalle. Hukka tervehti sitä kun se meidät kerran kiilas tien viereen niin ettei päästy eteenpäin.
Tottakai Hukka tervehti, sehän tervehtii ihan kaikki. Sehän tervehtis vanhaa vihtahousuakin kuin vanhaa tuttua, jos se saapastelis vastaan ja kysyis että mitäpä Hukka. Toivottavasti ei siis saapastele, mutta.
Kerroin sille äijälle, kun kysy, että Hukka on kelpie, ja kas vain! Herralla on niitä justiinkin samoja ollu monta itelläänkin. Mikä yhteensattuma! Joo... Uskoo ken tahtoo. Ja minen ainakaan millään tahtois uskoa.
No, ei siinä mitään. Seuraavaksi äijä tarras mua äkkiä hartiasta kiinni. Ja siis niin äkkiä, etten mä ehtinyt astua askelta sivuun ja väistää (kiitti vaan vitusti, muhun ei tarvis kenenkään koskea).
Ja vähän ennen kun mä ehdin edes tajuta mitä tapahtuu, Hukka seisoi hampaat irvessä muristen mun edessä. Ja olihan muuten sen näköinen, että senttikin lähemmäs ja syön sut.
Eihän Hukkaa koolla ole pilattu, mutten mä nyt silti välttämättä haluais joutua sen hampaisiin. Pieni koko saattaa hämätä, mutta se murina oli melkein yhtä matala kuin Rutilla, ja se on sentään niinkun haudan takaa tulis.

Kun äijä tuli siihen tulokseen että meidät on syytä jättää rauhaan, me päästiin jatkamaan penskan kanssa matkaa. Muutama metri, ja Hukka heilutteli iloisesti häntää ja katseli pirteänä ympärilleen: jee äiskä, mitä jännää me täällä tehään?!
Että silleen ton palautumiskyky on ilmeisen nopea. Hämmästyttävän nopea jopa, mutta onhan toi muutenkin kehittynyt reilussa vuodessa ihan mielettömän paljon.

Eläinlääkärissäkään ei pelätty yhtään. Vähän piti jodlata kun otti niin päähän kun piti vaan istua ja odottaa.
Mutta sitten pääsi eläinlääkäritätin luokse ja olihan jännää! Tosin se vähän pisti miettimään, kun noin vaan nostettiin pöydälle.
Vähän katteli rontti sen näkösenä, että en mä tahallani, ihan totta... Kun aina on kielletty kiipeämästä pöydille.
Ja Hukan ilme oli ihana, kun lääkäri antoi sille pöydälle dentastixin herkuksi että sai rokotettua. Hukka nakersi namiaan, ja nosti katseensa muhun, että sanotko tolle äiskä ettei tartte tökkiä kun toinen syö!
Ja lopuksi lääkäri sai pusuja ja pieni koira marssi häntä heiluen ulos.


Hukka on myös lihonut. Eihän se paljoa oo lihonut, mutta kun se aiemmin painoi 12.05kg, niin nyt se painoi 12.45kg.
Osoitin vaakaa Hukalle ja kysyin että olisko tarvetta punnita neitiä. Se katto vaakaa ja mua ja marssi sitten vaakalle. Ja kävi huokaisten kyljelleen makaamaan.

Ihmeellinen otus mun pikkuinen.