Minussa on pakko olla joku vika. Siis minussa ihan itsessäni, ei tuossa minun rakkaassa pienessä pihkasilmäisessä riemuidiootissani, jota hyvän yhteisymmärryksen vallitessa kutsun myös Hukaksi.

Sehän on aivan itsestäänselvää, että kun on pahalla tuulella, on pakko saada purkaa se johonkin. Joku potkii kivenmurikoita tiellä, toinen rutistelee limsatölkkejä kasaan. Joku räyhää muille ihmisille tai hakkaa puita.

Minä en ole potkinut kiviä sen jälkeen, kun potkaisin sillalta yhden kivenmurikan ja se lensi moottoritielle. (Onneksi onneksi onneksi se lensi sinne viheralueelle kaistojen väliin!) Limsatölkkejen rutistelukaan ei ole minun juttuni, etenkään kun niistä saa rahaa. Ja puita hakatessa satuttaa vain kätensä, ja sitten ärsyttää entistä enemmän.
Niinpä minulle jää jäljelle muille ihmisille räyhääminen. Mutta entäs kun ei ole niitä muita ihmisiä? Jäljellä on Hukka. Rakas pieni prinsessa Pihkasilmä, Hukka K. Kojootti, oma pieni sängynlämmittäjäni, joka on ratketa riemusta joka kerta kun minä tulen kotiin ja kiipeän portaita yläkertaan.

Sen tuuhea tumma häntä huiskii niin nopeasti, että jos koira olisi yhtään korkeampi tai pöydät yhtään matalammat, kaikki tavarat saisivat kyytiä.
Pieni pihkasilmäinen koira istuu korvat onnellisessa luimussa silmät sirrillään ja kaikki lihakset odotuksesta täristen oven takana kun riisun takin naulakkoon ja nostan mp3-soittimen arkun päälle turvaan.
Ennen kuin ovi on viittä senttiä enempää auki, pieni onnesta mutkalle menevä koira on jo käytävässä ja olkkarissa, edessä takana ja sivulla pyörimässä ja hyörimässä, toivottamassa tervetulleeksi kotiin, kertomassa miten hirveä ikävä sillä taas oli. Se hakee lelukoiraansa, näyttää luutaan, pyörittää tyhjän konginsa sängyltä alas ja vingahtelee riemusta. Sitten se malttaa hetkeksi ja nojaa täydellä painollaan jalkaa vasten ja katsoo silmät onnesta loistaen suoraan silmiin yrittäen pysyä nahoissaan.
Siitä on vain niin älyttömän hauskaa, että sen oma rakas ihminen tuli kotiin!

Niin että en minä osaa olla sille vihainen tai räyhätä, kun pieni sininen kettulapseni yrittää kaikin tietäminsä tavoin kertoa minulle, miten ihanaa siitä on kun lauma on taas koossa.

Ehkä minussa ei olekaan mitään vikaa. Ehkä minulta vain puuttuu se joku, jolle räyhätä.
Pieni sininen koira makaa sohvalla vieressä, järsii luutaan ja katsoo välillä silmät säihkyen omaa ihmistään. Senkään mielestä koirille ei kuulu räyhätä.