DogFridayn haasteena oli Muisto. Muistoja riittää, vaikkei matka vielä kovin pitkä olekaan ollut. Kaikki koirat on jättäneet oman tassunjälkensä sydämeen, eikä ne sieltä lähde, vaikka koira on ollut poissa jo pitkään.
Parhaat muistot tuntuu olevan sellasia, joissa ei muiden mielestä olis ehkä mitään niin ihmeellistä. Tietenkin myös ne pentuajan hetket, ensimmäinen ilta/yö kotona, rokotukset ja eläinlääkärin tarkastukset.
Lisäksi mieleen nousee ne ensimmäiset hetket, kun koirat kohtasivat toisensa, ensimmäiset metsäretket, hetket nuotiolla koira sylissä, yhteinen saunanlämmitys seitsenviikkoisen kanssa, eksymiset ja löytymiset. Kaikki ne aurinkoiset, lämpimät päivät, kun ollaan vaan istuttu hiljaa nurmikolla ja oltu tekemättä mitään.

Mieleen tulee ensimmäisenä koirana mieleen tädin belgianpaimenkoira groenendael Petrus, joka ei pitänyt lapsista. Tai nyt kun ajattelee, niin ehkä Petrus pelkäsi lapsia. Yhtä kaikki, me ei tultu keskenämme toimeen, vaan Petrusta sai ihailla kaukaa.
Sitten oli tädin rottweiler- ja borderterrierinpennut, suloiset pienet riiviöt, joita sai vahtia kun ne mellasti pitkin pihaa. Ja toisen tädin mäyrikset, joista toisen muistoa himmentää sen kurja kohtalo. Yhtä kaikki, koiria on ollut ja tulee olemaan, pentuja, aikuisia, hyvin käyttäytyviä ja varsinaisia pikku hirviöitä.
Niin tai näin, kaikki on olleet rakkaita, vaikka joku on ehkä vaikuttanut elämään enemmän kuin joku toinen.

Tässä ehkä eniten elämääni tähän mennessä vaikuttanut koira.

X-rotuinen rottweilernarttu Nuka, ehdottomasti suurin koirapersoona, johon olen koskaan saanut kunnian tutustua.

Nuka oli siskon koira, joka opetti koirista kaiken tietämisen arvoisen. Se opetti ongelmakoirista ja koiraongelmista kaiken mitä nyt tiedän. Se näytti myös millainen on kaikkensa antava, täysillä rakastava ja ihmisiään henkeen ja vereen puolustava koira. Mutta se oli myös herttainen massurapsuteltava, hauska örisijä ja erinomainen tyyny-imitaattori (niskani muistavat sen edelleen!). Nuka näytti, millainen on todellinen Koira!

Ja tietenkin Nukan aisapari, "pikkusisko", painikaveri ja unityyny.

Rottweilernarttu Ruti, maailman lempein, kiltein, tottelevaisin ja kärsivällisin koira. Koira, jonka luokse saattoi päästää rähjäävän kelpien, pienen lapsen ja koiria pelkäävän mummon. Ruti näytti, millainen on Rottweiler parhaimmillaan!

Ja ehdottomasti rakkain koira, oma pieni hengenpelastajani, tukipilarini ja elämäni aurinko. Prinsessa Pikku-Hukka, koira jota ilman elämästä ei tulisi yhtään mitään.
Hukka on näyttänyt kuinka ehdottomasti koira voi omaa ihmistään rakastaa, ja on tehnyt sen omalla hulvattomalla tyylillään. Pieni tyttö lukee emäntäänsä kuin avointa kirjaa, ja on jopa itse testannut, mikseivät lääkkeet auta toivotulla tavalla (vaikka ei sen silti olisi pitänyt mun lääkkeitäni maistaa). Hukka toimii hälytyskellona, siitä huomaa välittömästi, jos kaikki ei ole laumassa kunnossa.

Hukka ensimmäisenä iltanaan uudessa kodissa, ja Hukka salaisuuksia jakamassa viime kesänä.
Hukka on maailman paras salaisuuksien jakaja, se osaa näyttää asianmukaisen hämmästyneeltä, ihan kuin se kysyisi "ai? ihanks tosi?!"

Niin, ja olihan siellä maalla kaikenlaista muutakin jännittävää. Kuten esimerkiksi pienet bretonivauvat.
Pieni pienistä bretonilapsista päätti tulla meille, ja oli sen verran päättäväinen ipana, että meille se tuli, ja sillä hyvä. Niinpä kesältä on montakin muistoa, kun tutustuttiin pennun kanssa, opastettiin sitä meidän lauman elämään ja selitettiin sille perusjuttuja elämästä meidän kanssa.

"Jaa tääkö on siis meijän?" Hukan ja Miskan eka yhteinen ulkoilu. Miskalla ikää vajaa 6vk.

Erilaisia muistoja olisi kyllä vaikka muille jakaa, mutta jos jättäis tällä kertaa tähän. Kun pysähtyy miettimään, mieleen suorastaan tulvii muistoja kaikista rakkaista koirista, jotka on elämän varrella käyneet kääntymässä, jättäneet tassunjälkensä sydämeen ja jatkaneet matkaansa.
Kaikkein kovin ikävä on aina niitä, joita ei enää tässä elämässä näe, ja niistä tarvii eniten muistoja, että kestää loppuelämän ilman rakkaita ystäviä.