1294821088_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Meidän alkuvuosi on kulunut yhtä aikaa vauhdikkaasti ja laiskotellen. Lenkeillä ollaan käyty jäällä ja metsässä, joka päivä ei olla jaksettu mennä edes pitkälle lenkille. Iltaisin koirat on kuitenkin aina väsyksissä ja haukottelevat unisina, kun niitä yrittää viedä iltalenkille. Siksi iltalenkit onkin olleet lähinnä talon ympäri kiertämistä, mikä tuntuu riittävän niille ihan hyvin.

Viimeksi tänä aamuna Miska oli niin väsynyt, että meinasi kaatua nostaessaan jalkaa, otti tukea Hukan kyljestä ja sai palkakseen ärähdyksen. Sisälle jonottaessaan se säikähti omaa heijastustaan alaoven lasissa, ja kuvitteli seuraavaksi löytäneensä itselleen kaverin. Kotona sen sai kaataa omalle sohvalleen nukkumaan.

 

Myös Hukan kanssa on vältelty viime aikoina liikaa riehumista. Neiti oli onnistunut saamaan koko selkänsä niin pahaan jumiin, ettei ravannut käytännössä enää ollenkaan.
Ja mikä herättävintä, se murisi mulle. Uuden vuoden aikoihin olin aikeissa sohvalla lojuessamme laskea pääni Hukan reidelle, niinkuin monesti ennenkin, mutta Hukka kääntyi kohti ja murisi. Siihen selvästi sattui.
Päivää myöhemmin se oli hilkulla käydä jalkaan kiinni, kun siirsin sen jalalla kauemmas rynnimästä alaovella. Pikainen pohdinta sai meidät siihen tulokseen, että Hukka on kipeä. Ja hetken perehdyttyämme asiaan, totesimme sen olevan jumissa.

Metsälenkkien jälkeen se lonkutti kotiin, sen askel lyheni puolella ja se köyristeli selkäänsä todella kummallisen näköisesti. Vuoden ensimmäisenä arkipäivänä sain soitettua sille hieroja-ajan ennestään tutulle hierojalle, ja maanantaina kävimme Hukan ensimmäisessä hieronnassa.
Hieroja sanoi ensimmäiseksi, ettei ole aikoihin nähnyt yhtä rumaa ravia kuin Hukalla. Ja sisällä silittelyt paljastivat, että sen selkä todellakin oli pahasti jumissa ja mitä luultavimmin myös kipeä.

Hetken Hukkaa jännitti ja se tutki paikkoja levottomasti, joi ja kuunteli hierojan omien islantilaisten ääniä oven takaa. Lopulta se rauhoittui mun ja hierojan väliin lattialle, ja kun keksi vielä miten hierojan saa antamaan namipaloja, se antoi hieroakin itseään. Välillä piti pyörähtää selälleen tai mutkastaa itsensä yltääkseen antamaan pusuja.

Hieroja kehui Hukkaa "pupusen" näköiseksi, ja ihmetteli miten se muka voi olla äksypussi. Kyllä se vaan voi. Silitellessään Hukkaa hieroja myös totesi kelpieihmisten (tai bordercollie-ihmisten) sanovan, että koirat joilla on vastakarvaan harjas kuonon päällä, on parhaita paimenkoiria.
Lisäksi Hukalla on sydän paikallaan, kuten australialaiset sanoo, koska sillä on valkoinen laikku rinnassaan. Hukalla on siis monenlaisia taikamerkkejä, kuten yhdessä totesimme.

 

Joulun ja alkuvuoden pakkasten aikana me on hiihdelty paljon jäällä. Itse asiassa joulun jälkeen lähestulkoon joka päivä ollaan tehty pieni lenkki, paitsi nyt kun pakkaset laski niin ettei sukset luista.
Aina on jompikumpi koirista valjaissa edessä ja joustohihnalla hiihtäjän vyöllä kiinni. Jostain syystä hiihto-osuus osuu aina mulle, mutta eihän se haittaa, hiihtäminen koiran vetämänä on hauskaa.

1294693373_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Pieni kelpie ei vedä vielä kovin suoraan, mutta onhan tässä aikaa oppia. Sitäpaitsi tästä ei todellakaan tule mitään lajia meille, tämä on vain ja ainoastaan kivaa. Eikä lenkin pidä olla näin kovin pitkä, että koira väsyy.

Itse asiassa Miska on tässä tyylissä parempikin kuin Hukka. Yllättävää sinänsä, jotenkin en ole vain osannut ajatella, että Miska olisi oikeastaan yhtään missään hyvä... Mutta niin vain on pieni poika näyttänyt mistä pesee ja linkoaa!
Jäällä on Miskan mielestä muutenkin hurjan jännää, se juoksee ja kamppailee, kaverin puuttuessa vaikka itseään. Miska on luotu juoksemaan vapaana minne jalat sitä vie, kun taas Hukka on luotu seuraamaan omaa ihmistään vaikka maailman ääriin.

1294693387_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

 

Uuden vuoden aattona kävimme Aulangolla uusien tuttavuuksiemme, kahden venäläistytön, kanssa. Kävelimme jäällä latujen viertä, ja päästimme koiratkin lopulta irti tutkimaan mitä jännää jäällä voi tehdä.
Jääkävelyn lopuksi siirryimme autolla näkötornille ihailemaan maisemia ja nauttimaan retkieväistä, kuumasta kaakaosta ja korvapuusteista, jotka on näköjään ihan hitti ulkomaalaisten keskuudessa.
Hukalle ei ilmeisesti tarvitse puhua suomea. Toinen venäläistytöistä meni Hukan luokse, komensi sitä venäjäksi, ja Hukka rauhoittui.
Myöhemmin tosin selvisi tämä salaisuus, kun tyttö kertoi antaneensa Hukalle palan omasta puustistaan. Miska ei tainnut edes huomata ihmisten syövän jotain, kun sai itse herkkutikun ja yritti päästä näköalatasanteen alla olevaan pieneen luolaan tutkimaan mitä sieltä löytyisi. (Ei löytyisi mitään, tiedän sen, kun kävin itse tutkimassa luolamaalauksia.)

Parin tunnin lenkki kuitenkin väsytti koiria sen verran, että loppuilta sujui kaikessa rauhassa, eikä raketeistakaan suuremmin piitattu. Miska seisoi uniltaan herättyään olohuoneen ikkunaa vasten ja ihaili raketteja, Hukka puolestaan hätkähti säkkituolissaan aina kun kuului äkillisempi tai isompi pamaus poikkeuksellisen läheltä. Koska Hukka ei ole aiemmin raketeista välittänyt, veikkaan vähän tämän kertaisen johtuneen lenkillä kipeytyneistä lihaksista.

1294257959_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Tämän kuvan myötä veljekset ihmisineen toivottavat oikein hyvää lopputalvea kaikille!