Kävi taas ilmi, että meidän ukolla on oma pyhä kolmiyhteytensä. Ihminen, koira ja Hevonen!

 

Päätin tehdä tänään oikein kunnon lenkin veljesten kanssa. Sunnuntai ja kiva keli ja kaikkea... Kunnes sitten oltiin lenkin puolivälissä kääntymässä kohti kotia!

Käveltiin meiltä Aulangon talleille asti, liukasta tietä pienen höyryveturi- Miskan ja minä-tässä-loopastelen- Hukan kanssa. Ensimmäinen veti kuin riivattu ja jälkimmäinen lompsi vierellä ja huokaili aina kun penska teki jotain pöljää.

Talleilla ei olla käyty koko talvena kun pari kertaa, eli hevostuttavuudet on jääneet aika vähäisiksi viime aikoina. Kesällähän hevosia oli ihan pihassa pällisteltävinä, ja pieni paimen sai toteuttaa itseään noutamalla pyynnöstä (ja välillä ilmankin- ihan omaksi huvikseen) ison tinker-tamman laitumen päästä. Myös Miska harrasti laitumella hengailua, välillä jopa hengenvaarallisesti. Ei ollut yks eikä kaks kertaa, kun Miska ja veljensä Otto-poika hävis johonkin pihalta ja niitä etsittiin pitkin poikin hyvän aikaa. Yleensä Otto oli tutkimassa jotain hurmaavalta haisevaa nuotiopohjaa tai kasvihuonetta, ja Miska löytyi tamman jalkojen vierestä nukkumasta pihatosta. Miska oli silloin vielä ihan pikkuinen, painoi varmaan alle viisi kiloa, ja tamma oli Valtava!

Tietenkään Ali ei näytä tuossa kuvassa kamalan isolta, mutta uskokaa pois, se ON iso! Varsinkin kun Miska oli oikeasti sen kavioa pienempi.

Tänään tuli lenkillä ennen toista hotellia kaksi tyttöä shettiksellä vastaan. Hienosti meni shettis ja kaikkea kärryineen. Miska oli hetken varuillaan, ja Hukka pakitti ihan vierelleni perusasentoon (tyyliin "älä sä äiskä huoli, kyllä mä hoidan tän"). Hukka rauhoittui parilla sanalla, ja Miska tajusi että sehän oli hevonen! Itse asiassa poni, mutta valtava kaviojalkainen Miskan mielestä yhtä kaikki! Sittenpä herra kauhoi ja kiskoi ja inisi ponin perään, ja oli vakaasti sitä mieltä, että heppa tulee sen kanssa leikkimään. Ihan varmana tulee, kaikki hevosethan tahtoo leikkiä aina Miskan kaa!
Kesällä ukolla oli toinenkin heppakaveri, tämmöinen pieni.

Kuvassa Alin varsa, tinkerori "Uuno", joka ei kylläkään enää taida olla Uuno...

Uuno oli Miskan mielestä kerrassaan vastustamaton tapaus, sille piti aina käydä sanomassa "väyh" ja sitten kipittää kamalaa kyytiä karkuun kaivonkannen taakse ja kohta sama uusiksi. Uuno tais nauttia tästä leikistä yhtä paljon kuin Miskakin. Välillä Hukalla tai Miskan emällä tai siskolla meni hermot pennun äkseeraamiseen ja pentu tuli takaisin pihapiiriin pureskelemaan tennispalloaan.

Joka tapauksessa, hevoset eivät ole menettäneet hohtoaan pienen pojan silmissä, vaan kaikki hevoset on potentiaalisia kavereita, jotka palaa halusta päästä leikkimään ukkelin kanssa. Se seisoskeli pitkään kentän reunalla peppu heiluen, kun joku ratsasti (tai treenasi, minen niin hevosista tiiä) suokkia tien vieressä olevalla kentällä.
Lisäksi talleilla on tietenkin toinenkin yliveto puoli- piparit! Eli hevosenlanta, joka on aivan vastustamatonta. Miska kulki suu auki pitkän matkaa ja imaisi kaikki lantapaakut kahden metrin säteeltä suuhunsa onnellisesti maiskuttaen. En hennonut kieltää, pusukielto tuli vain loppupäiväksi. Hukka maisteli sivistyneesti pari kikkaretta sieltä täältä, sillä on selvästi hienostuneempi maku- minkä tahansa tuntikonin kikkareita ei hieno paimentyttö kyllä syö!

 

Mutta ei ollut Hukallakaan helppo lenkki taas. Meitä kohtasi kamala tilanne- lapsi jolla oli Ongelma! Jos on jotakin (Miskan temppuilujen ohella) mitä Hukka ei kestä, se on lapset, joilla on joku ongelma. Tämä lapsi oli päättänyt että tahtoo pulkkaan, mutta pulkan pitää tulla lapsen luokse. Hukka stoppasi matkan siihen ja vinkui jo hädissään, että toimikaa nyt aikuiset, tehkää jotain, tuolla lapsella on ongelma! Jonkun kerran se on mennyt itsekin lapsen luo ja yrittänyt omalla hukkamaisella tavallaan selvittää, mikä pientä ihmistä itkettää ja pussataan niin kaikki on taas hyvin, eiks joo?
Kun asuttiin vielä kahdestaan Hukan kanssa päiväkodin lähellä, se hypähti joskus päiväkodin matalan aidan yli, kun joku lapsi itki pihalla. Ja sellaset ihan pienethän voi itkeä ihan mistä syystä vaan! Nykyään siellä on onneksi korkeampi aita, siellä päiväkodissa, ettei koirat enää mene selvittelemään omatoimisesti, mikä lapsia itkettää.

 

Kotonakin on mennyt sisustus uusiksi. Lähinnä pentu on muokannut meidän sisustuksen itseään miellyttävään muottiin. Sijauspatja on nyt niin järkyn näköinen, että vedin sen illalla kokonaan pois sängystä ja nukun pelkällä runkopatjalla itte (ja on muuten ihan hemmetin kova nukkua). Taitoin rikotun sijauspatjan kahtia, nakkasin yhden Miska-design- tyynyn ja epämääräisen mihinkään kelpaamattoman kankaan siihen päälle. Ja avot, siinä on koirille uus peti! Hukka otti pedin heti omakseen ja nukkui siinä ketarat levällään koko yön onnellisesti tuhisten. Miskaa varten minä sen tein, ettei sillä mene lihakset boksiunilla jumiin, mutta se meni silti boksiin nukkumaan... Jospa se tästä taas.