Luru Iivari kävi tänään ensimmäisillä rokotuksillaan. Vähän jännitti, eikä olisi huvittanut yhtään tulla pois boksista eläinlääkärin pihassa. Ja odotushuoneessa heiluteltiin ensin häntää vastaanottoa hoitavalle pieneläinhoitajalle ja sitten istua kökötettiin varamamman sylissä silmät lautasen kokoisina.
Erityisesti upea kermanvärinen salukiuros oli hurja tuttavuus, sehän nähkääs mölisi kuin Hukka ja Miska yhteensä!

Oli se hyvä, että oli oma ihminen mukana.

Eläinlääkäritätikin oli vähän pelottava, sehän sohi kaikenlaisilla vekottimilla, joilla paineli massua ja kylkiä ja kehtas käännellä korvia ja huulia ja vielä tunnusteli hännän altakin. Joku raja, sanoi Lurun ilme! Rokotuksia pikkuinen reipas koiralapsi ei edes huomannut, koska lääkäritäti antoi pöydälle läjän nameja herkuteltavaksi. Jostain syystä sitä on aina hirveän ylpeä koirasta, joka ei huomaakaan rokotusta, mutta se taitaa olla enemmän ihmisten juttuja se.

Lopputulos lääkärikäynnistä on kuitenkin se, että napatyrää ei tuntunut (eli ei ole), korvat ja silmät on hyvännäköiset (sekinhän me jo tiedettiin), pallit on laskeutuneet, toinen ei ole vielä ihan pussinpohjalla asti, mutta laskeutunee sinne ihan pian. Alakulmahampaita täytyy käännellä ulospäin, kun painavat ikävästi kitalakeen- siellä näkyy jo pienet kuopat.

Lääkäristä käveltiin keskustaan (tai minä kävelin ja pentu vitkutteli niin paljon että pääsi lopulta syliin), käytiin pankissa ja kirjakaupassa ja parissa muussakin kaupassa hoitamassa joulujuttuja. Ja hurmaamassa ihmisiä, kuinkas muutenkaan. Divariin juututtiin pitkäksi toviksi saamaan lepertelyjä.

Kotiintullessa pieni poika nukahti bussissa syliin niin, että lapsi kysyi äidiltään, onko tuolla tädillä ihan oikea koira? Oikea oli, vähän uninen vain. Luru nosti päänsä ylös, haukotteli antaumuksella pieni vaaleanpunainen kita ammollaan ja jatkoi uniaan.