Käytiin tosiaan eilen Hukan kanssa metsälenkillä. Lähdettiin neljän aikaan ja oli vielä ihanan valoisaa. Vaan mistä se johtuu, kun pimeä tulee niin äkkiä? Hukka pääsi pellonreunassa irti ja imitoi taas tosi osuvasti pientä kengurun ja rusakon sekasikiötä, karkaillen vaihteeksi yhdelle pihalle (tästä on keskusteltu, eikä Hukka pääse enää pellonreunassa irti, ennen kuin se täällä- sana tosiaan tarkoittaa että tullaan heti eikä viidestoista päivä) ja pinkoen edestakaisin kuin viitapiru.

Metsässä oli ihanan rauhallista ja lumista ja talvista. (Joo, mä olen talvi-ihminen, tai ainakin lumi-ihminen :p ) Hukka katoili aina välillä johonkin, mutta piti kuitenkin yllättävän hyvin korvat päässään, kun tuli aina vierelle kun pyysin. Kiroilevaa oravaa ei tällä kertaa nähty, onkohan se oppinut siistimään suutaan?
Sitävastoin Hukka törmäs kahdesti puuhun. Kyllä, täydestä vauhdista suoraan puunrunkoon, kun ei ole tottunut vetelemään niitä polkuja liukkailla. Ilme oli kyllä näkemisen arvoinen, kun neidin matka tyssäs yhtäkkiä, kun liuku meni pitkäksi :D Mutta eipä se kauaa hidastanut, kahta kauheammalla raivolla vaan uusi yritys!

Kierrettiin vakiolenkki ja käveltiin koko harjunlaella menevä tiekin, ennen kun tultiin takaisin metsikköön ja kierrettiin lyhyt lenkki, ennen kuin oikaistiin takaisin pellolle. Hukka, luonnollisesti, paineli edelleen irti (ei pientä koiraa voi ottaa kiinni, jos se on niin aidosti riemuissaan pinkomassa metsässä, ei vaan voi), kun saavuttiin pellon reunaan.
Ja mitä mä näen? Pieni, tumma koira kolmen ihmisen luona pellon toisessa reunassa. Minä, luonnollisesti, huikkaan, että täällä! olettaen koiran tulevan tuota pikaa luokse, kun kerran nätisti pyydän. (Se karkas parin lapsen luokse jo silloin, kun päästin sen pellonreunassa irti lenkin aluksi.) Ja lähtihän se sieltä pinkomaan luokse. Ja niin lähti Hukkakin, tosin takaa metsästä, mistä se kiepsahti nätisti sivulle istumaan. Vähän mä mietin, että mitvit, ei tässä näin pitänyt käydä... Mutta, Hukka sai naminsa ja lähti uudestaan juoksentelemaan ja tekemään tuttavuutta toisen koiran kanssa, kun hämäännyin niin etten napannut sitä heti kiinni.

Hukkahan rakastaa muita koiria, eikä tee kenellekään mitään. Se pompahteli toisen koiran edessä häntä heiluen ja yritti pyytää leikkimään. Toisen koiran omistaja ei saanut omaansa kiinni, joten minä, edelleen luottaen vahvasti siihen, että jos mä kuulostan siltä että tiedän mitä teen, kaikki menee halpaan, komensin Hukan maahan. Ja, arvatkaas mitä? Sehän meni! Kesken hypyn, kesken mahtavan riehuleikin toisen koiran kanssa, se painui maahan lumiselle pellolle ja pysyi siinä niin kauan, että ehdin sen vierelle ja kiinnitin hihnan sen pantaan.
Vähänkö mä olin ylpee :D

Corgin omistaja ei saanut koiraansa kiinni, joten Hukan annettiin houkutella sitä leikkiin ja mä yritin houkutella sitä mun luokseni nakinpaloilla ja sen omistajan muksut yritti heitellä sille lunta ja vaikka mitä.
"Se tietää, että saa huutia kun tulee luokse," tuumasi se omistaja. Hmm, no onko ihme, ettei tullut? Hukka tulee, koska aina saa namia ja/tai lelun tai vähintäänkin kehuja.
Lopulta sen omistajan pikkupoika (joka tykkää Hukasta ja päinvastoin, kun ne on kerran esitelleet meille majansa pellonreunassa) sai napattua sen corgin niskasta kiinni ja saivat sen kiinni.

Tuli vasta kotimatkalla mieleen, että siinähän olis voinut testata vaikka ja mitä. Miksi se koira olis mun luokseni ylipäänsä tullut? (Paitsi ehkä siinä mielessä, ettei se tiennyt, rankasenko mä sitä, kun se tulee luokse, vai annanko namia.)
Corgit on paimenia, eli sen porukan olis pitänyt vaan häipyä. Mennä kotiin ja vetää vaikka ovi kiinni. Kyllä se koira olis oven taakse tullut. Tai jättää ehkä ovi raolleen, ettei se karkaa uudestaan.
Koirille toimii monesti myös mustasukkaisuus. Rapsuttakaapa huviksenne vieraan ihmisen koiraa, ja ihan takuulla oma koira on heti siinä hyppimässä että mullekin huomiota hei!

Muistetaanpa ehkä tämä seuraavalla kerralla, kun vastaavanlainen tilanne tulee vastaan.
Vaan olinpa kyllä ihan sikaylpeä Hukasta, kun se oikeesti uskoi ja pysyi siinä!