No ei niitä karkailevia koiria ole kuin yksi. Rakas pieni karvakorvamme Miska päätti eilen, että nyt riitti ja lähti kesken metsälenkin.
Ihmisille ehti tulla jo suuren suuri hätä, toiselle vähän suurempi kuin toiselle (se toinen kun on realisti ja toinen pelkää heti pahinta).

Mikka on viime aikoinan osoittanut tietynlaista korvattomuutta. Sen prioriteettilistan kärkisijoilla ei ole enää emännän miellyttäminen. Ei, kärkipaikkoja pitävät omakiva, jännäthajut, pikkuveli ja mikätuollameni?.
Mamman miellyttäminen on jossain sijalla seitsemän tai kahdeksan. Joten onko siis ihmekään, että jos sille ärähdetään kesken lenkin, se lähtee omille teilleen. Eipä ole. Se yritti lähteä jo lauantai-iltana omille teilleen etumetsässä (etumetsään pääsee suoraan etupihalta, eli parkkipaikalta), kun päästin sen ja Hukan juoksemaan irti ennen nukkumaanmenoa. Kun on vaan tottunut hiljalleen siihen, että vislaus tarkoittaa koirien luoksetuloa, ei kovin pian totu siihen että tilanne on muuttunut.
Hukka tulee luokse. Sille mamman miellyttäminen on edelleen prioriteettilistan ykkösenä. Miska kaarsi vähän lähemmäs, poikkesi polulta umpihankeen, nosti jalkaa muutaman kerran, bongasi jännän karahkan vähän matkan päässä, raahasi sitä lähemmäs emäntää ja Hukkaa, juoksi täysillä kohti- ja kaarsi ohi!

Vaadittiin kunnon karjaisu ennen kuin herrakoira suostui tulemaan luokse asti sangen kysyvä ilme ruskeissa koiransilmissään. "Mitä sä nyt meuhkaat?" sanoi Miskan koko olemus kun kytkin sen samantien takaisin hihnaan. Hukka sai jatkaa irtireuhaamistaan koko metsänpätkän.

Sunnuntaiaamun lenkillä oli tarkoitus antaa koirien juosta vapaana ja häätää Miska hetkeksi laumasta, jos se vielä temppuilee. No, enpä ehtinyt. En viitsinyt sitä kovin montaa kertaa huudella, odotin hetken ja kun ei tullut, käännyttiin polulla ympäri. Kun herra säntäsi täyttä vauhtia meitä kohti, ärähdin sille ja se jatkoi muina miehinä matkaansa polkua pitkin näkymättömiin. Kun sitä ei vielä hetken päästäkään näkynyt, alkoi tulla vähän hätä.

Löytyihän ukko lopulta. Se oli löytänyt jotain tosi jännää- juoksuisen saksanpaimenkoiran! Tyyppi ei käsittänyt ollenkaan, miksi mammaa itketti kun saksanpaimenkoiran emäntä huusi koiran olevan siellä. Ei se ymmärtänyt yhtään miksi nappasin sen syliini ja rutistin lujasti. Se olisi tahtonut jatkaa neitikoiran liehittelyä ja paheksui syvästi ajatusta kotiinlähdöstä, saati hihnaan joutumisesta.

Miskan päiväjärjestykseen on siis lisätty aimo annos treeniä, treeniä ja treeniä. Ohitusharjoituksia, luopumista ja luoksetuloa.

 

Se toinen karkaileva koira muuten. Se on Luru, joskaan siltä ei karkailu vielä oikein suju. Yritys on välillä tosi kova, mutta kun lunta on paljon ja pentu on pieni, ei hommasta oikein tule mitään. Eilen se oli toista kertaa irti metsikössä, ja päätti yllättäen että sepä lähtee nyt, kun isoveli on kerran näyttänyt mallia miten se tapahtuu. Nuoriherra pääsi ehkä kaksi metriä umpihangessa, kunnes lunta oli yli selän ja pentu katsoi parhaaksi kiljua apua! Hukka lipaisi sitä nenästä ja se vietti hetken emännän sylissä kun oli vähän jännää.

Kenkä puolestaan karkasi tänään. Olin reipas ja tomera ja käytin koko porukan yhtä aikaa ulkona, mitä ei kovin usein tapahdu yhden ihmisen toimesta. Vein ne sattumalta umpihankeen tarpomaan, enkä muistanut tarkistaa, onko kengät kunnolla jalassa ja lumilukolla varustettuna. Eipä ollut, ja niin jäi hassu talvisaapas hankeen Lurun muristavaksi.

Liekö kengällä johtajuusongelma?