Oli kauheesti kirjotettavaa, mutten mä nyt enää muista, mitä piti kirjottaa. Jotain vissiin Hukasta ja meidän viikonlopusta ja... jostakin.

Viikonloppu niin. Mitähän me tehtiin viikonloppuna? mieti mieti...
Lauantaina oltiin tosi aktiivisia ja reippaita. Tehtiin pitkä aamulenkki, ja iltapäiväksi meidät kutsuttiin vanhemmille (eli "mummulaan", uusi nimitys on otettu käyttöön, että vanhemmat tottuisivat sanomaan kotiaan mummulaksi, kun lapsenlapsi vierailee). Sisko kera kahden rotkulansa nappas meidät matkaan, kun autoili sinne kuitenkin, ja mä en jaksanut lähteä kävellen. Hukka olis kyllä varmaan jaksanut.
Käytiin samalla reissulla rautatieasemalla haistelemassa ja tutustumassa. Yhtään junaa ei näkynyt, yhtään ihmistä ei näkynyt, tuuli lennätti syksyn lehtiä autiolla laiturilla. Edes yhtään kuulutusta ei kuulunut.
Tällä viikolla käydään katsomassa, kun asemalla on ihmisiä. Kävellään asemarakennuksen läpi, totutaan sen liukkaaseen lattiaan ja ajellaan taas vähän hissillä.
Jos Hukan kanssa pari kertaa viikossa käy tutustumassa rautatieasemaan, niin eiköhän sen voi sitten huoletta viedä junaillen vaikka Tampereelle tai jotain. Ottaa vaan päähän, kun tuo hissiajelukin on aina sellanen ohjelmanumero. Hissiin pitäis tottua, mutta kun en tiedä ketään, joka asuisi hissitalossa, että Hukka pääsisi moiseen kapistukseen tottumaan.

Perjantainakin oltiin ahkeria ja reippaita. Hukka on pissinyt lattioille ja ollut muutenkin epämääräisen kova merkkailija viime aikoina, joten toimin kuten jokainen ylihysteerinen koiranomistaja- soitin päivystävälle. Yritin onkia Hukalta näytettä, heikoin tuloksin. Muori-koira on epäilemättä kertonut sille, että jos ulos mennään pitkäksi aikaa, ja ihminen hengailee siinä lähellä muka viattoman näköisenä purkki kädessään- älä ainakaan pissi! Ja Muorista kyllä näkeekin, kuin nolona se on aina, kun siltä pyydystetään näyte ja viedään se lääkäriin tutkittavaksi. Sen mielestä pissat kuuluu maahan ja sillä hyvä, ihan turha niitä on lähteä mihinkään kuskaamaan!
Ja ilmeisesti siis Hukka on täysin samaa mieltä, se nimittäin pissi poikkeuksellisesti kerran ja mä onnistuin missaamaan sen. Käveltiin siis kunnalliselle asti, ja hengailtiin siellä ulkopuolella hetki, kunnes lähdettiin jatkamaan matkaa kaupunkiin ja eläinkauppoihin sun muihin kivoihin paikkoihin.

Eläinkauppa oli muuten Hukan mielestä ehkä ihan paras juttu. Ainaskin viis ihmistä ja kaikki rapsutti ja jututti ja pallutti pientä prinsessaa. Ja neiti kipitti tiskin taakse ja ketterästi kuin orava, se loikkasi tiskille. Lienee turha sanoakaan, että mua ihan vähän hävetti... Vaan niinkun iskä sanoi, niin kyllähän nyt rauniokoiran on päästävä mihin se ikinä haluaa: eihän se voi raunioillakaan kattoo mua, että hei mamma, mä haluun tonne, tuutko nostaan?

Eläinlääkärin edessä sattui muuten yks hauska juttu. Sieltä tuli semmoinen punatukkainen tyttö, joka laski jonkun elikon maahan, ja mä katoin että no sillon kissa valjaissa, ja otin Hukan sivulle. Ihan vaan, ettei se säntää leikkimään. Kun Hukka pysähtyi kesken askeleen toinen takatassu ilmassa, mä tajusin kattoa vähän tarkemmin, mikä elikko se oli. Pikkuinen, valkoinen fretti! Olihan aivan ihana tapaus, Hukka katto sitä vähän kummissaan, mutta yritti sitten saada sitä leikkimään, tyhmä paimentaja. Ei mennyt onneksi koskemaan siihen, ikinä ei voi tietää, mitä hassunnäköiset pikkueläimet tekee, jos isompi elukka menee liian lähelle.
Vanha frettikuume vaan nosti taas päätään, ja aloin oitis miettimään, miten fretti sopis meidän laumaan.

Eilen ei ollut treenejä, taaskaan, ja meitä Hukan kanssa otti aivoon. Hukka tarvii hirveästi äksöniä, että se jaksaa nukkua kotona, eikä hajota paikkoja. Ja mä taas... no, mä olen tottunut tuohon porukkaan, enkä hermoile enää viikkoa ennen treenejä, kun taas lupasin mennä. Eli meni puoli vuotta, että mun ihmiskammo hellitti sen verran, että treeneissä on kivaa.
Ja osittain tämän mun armottoman ihmiskammoni takia me ei sitten mennäkään hakuleirille. Toisaalta ottaa tosi lujaa päähän, mutta toisaalta... uskaltaisinko ja osaisinko mä siellä mitään, saisinko suutani auki ja oppisinko yhtään? Vai antaisinko mä itsestäni vain mahdollisimman juron, sulkeutuneen ja epäsosiaalisen kuvan? Hukka nyt hurmaa aina ja kaikki, eikä se tässä olekaan ongelma. Ongelma on minä ja mun rakas pääni. Se tässä ei aina pysy kasassa.
Pitää laittaa tänään viestiä ja pahoitella, etten pääse. Ja kehittää ehkä vielä joku riittävän pätevän kuuloinen selityskin, kun ei ihan suoraan viittis valehdellakaan.

Jotenkin noi virtuaalikurssit vois sopia mulle niin paljon paremmin, ihan niinkun netissä juttelu muutenkin. Kukaan ei näe mua eikä mun täriseviä käsiä ja kireetä ääntä. Helpompi uskotella ihmisille olevani sosiaalinen ja kommunikointiin kykenevä ihmisolento.

Jotenkin meidän lenkit on viime aikoina suuntautuneet pilkkopimeään metsään ilman yhtäkään lamppua. Se on ainoa paikka, missä voi rentoutua kunnolla ja olla just sellanen kun haluaa. Ja Hukkakin pysyy ihan lähellä, sopivan etäällä mutta kuitenkin niin lähellä, ettei tarvi olla ihan yksin.