Luru Iivari Kiljunen täytti helmikuun lopussa viisi kuukautta. Jos vanha laki olisi yhä voimassa, sanoisi se jotain siitä, saanko enää pitää pentukoiraa irti taajamassa. Sanoohan tämä uusi lakikin asiasta yhtä ja toista, mutta toisaalta... koska minä sitä lakia niin pilkuntarkasti olisin noudattanut?

Pienet pojat eivät ulkoile irti taajamassa, paitsi aidatulla alueella. Kukaan ei vain ole määritellyt aidattua aluetta sen tarkemmin, ja nytpä aidattuna alueena toimii kerrostalomme pihassa sijaitseva tenniskenttä. Sen aidassa on suuri reikä eikä ovi mene talvella lumen vuoksi kiinni, mutta koirat rakastavat aitausta. Se on meidän oma yksityinen koirapuistomme. Siellä on tällä hetkellä lunta reilusti yli ihmisten polvenkorkeuden, eli pieni pentuparka joutuu tekemään tosissaan töitä voidakseen edetä hangessa isompien perässä. Isovelikoira etenee hangessa harkituin loikin ja pysähtyy aina kauimmaiseen nurkkaan murisemaan metsikölle. Edelleenkään ei ole selvää, mille herrakoira murisee, mutta jotain sangen epäilyttävää metsikössä yhtä kaikki on. Ja onhan herrakoira sentään suuri johtajauros - suuri johtajanarttu on antanut sille luvan kuvitella niin. Johtajanartulla itsellään kun on yleensä kiireitä emännän kanssa leikkimisen muodossa aitauksessa ollessamme.

En edes muista montako tennispalloa tai muuta lelua lumi on syönyt aitauksessa talven aikana. Kunhan kevätaurinko sulattaa lumen kunnolla, teen aitaukseen Hukan kanssa lelujenetsintäretken, ja noukin sieltä mukaan kaikki lumen haalentamat tennispallot ja jäiset kepit ja muut lelut, mitä koirat sinne ovat raahanneet.
Voi olla, että armas puolisoni joutuu taloyhtiön kokouksessa selittelemään aitauksen täyttänyttä tassunjälkijonoa ja miljoonia leluja joita siellä on.

 

Koirat ovat myös saaneet ihan uusia leluja. Kuvassa on kertakaikkisen hauska aktivointilelu, jonka sisälle piilotetaan namia ja koira saa etsiä ne sieltä. Välillä jopa koko ateria jemmataan vihreään luunmalliseen leluun. Tosin pentukoira on keksinyt, että jos syö lelun ympäriltä, ruoka paljastuu paljon helpommin... jostain syystä nuoriherra ei siis saa koskea leluun yksin ollessaan!

1328098952_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

 

Luru on myös pieni superkoira, kalsarisankari uudessa hienossa puvussaan. En vain voi sille mitään, mutta kalsarisankari oli ensimmäinen asia mikä tuli pikkupojasta mieleen. Hurtan hieno puku on kyllä hyvä olemassa, ettei turkki ole aivan lumen peitossa, ja että ulkona on kiva kulkea. Mutta kovin uskottava nuoriherra ei kyllä ole!

1330546968_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Parempaa kuvaa ei yrityksistä huolimatta ole tullut, koska nuorimies on sitä mieltä, että paska puku, en poseeraa!
Silti tuostakin kuvasta jo huomaa, että Lurusta on tullut iso poika. Katselin yksi päivä kasvattajan ottamia kuvia, kun Lurun veli on emonsa luona kyläilemässä. Sehän on jo melkein emonsa korkuinen! Tuokin meidän pieni pehmolelu täyttää koko sylin jo.

1330545382_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Nuoriherra todella on sylikoira. Se ei tiedä juuri mitään niin ihanaa kuin syli. Oman ihmisen syli, ja kun ihmisiä on kaksi, niin voi pojat! Kyllähän Miskakin tykkäsi pentuna sylilojumisesta, ja tykkää edelleen, mutta Miska on silti pieni itsenäinen herrakoira. Luru juoksee koirapuistossa (jossa eilen kävimme) vähän väliä ihmistensä luokse pitkä valkoinen häntä liehuen, että jeee, mun ihmiset!! Miska tallustelee missä huvittaa ja ehkä puolen tunnin välein vilkaisee, että jaha, on ne vielä paikalla, ja jatkaa menoaan. Hukka on jotain siitä väliltä. Se pitää silmällä ihmisiään (tai ehkä oikeammin ihmistään), muttei vaivaudu kiehnäämään luona koko aikaa. Välillä toki, mutta kyllä se juoksee omilla teilläänkin.
Ja silti koko laumassa on kokonaista yksi koira, joka tulee luokse välittömästi kun kutsu kuuluu. Miska seikkailee omilla teillään, ja Luru saattaa myös jäädä ihailemaan jotain omaa juttuaan.

Kai meillä on silti toivoa, vai mitä?