Rapsuttelin Hukkaa eilen, kun istuin sohvalla katsomassa telkkaria. Tajusin yhtäkkiä, että pikkuriiviöllä on lähtenyt selästä turkki melkein kokonaan! Siis lavasta hännäntyveen asti. Ainahan sillä on ollut selässä karheaa, vähän pidempää ja ohuempaa turkkia sellanen leveä raita, mutta nyt sitä turkkia on oikeasti enää vähän siellä täällä, ja nahka paistaa läpi! Korvat eivät ole saaneet karvaa pätkääkään, ja entisetkin karvat alkaa olla muisto vain. Jalat on kohta polviin asti kaljut, varpaat on ihan paljaat jo, samoin kintereet. Kuonokin on vaalea ja kalju. Mahakin on tosi ohutta karvaa, Hukalla on vieläkin tavallaan 'pentumaha', eli kalju maha. Ja sen pää alkaa olla kans ihan kalju, lähinnä siis korvien välistä, ja kuonossa on ohutta ja lyhyttä, melkein vaaleanharmaata karvaa.

Rinnassa on ihanan pitkä ja sileä karva, kyljissä on pehmoista ja paksua karvaa kunnon pohjavillalla, häntä on paksu ja tuuhea ja kaulus aivan mahtava! Mutta se ei auta, jos koiran pitäisi näyttää jokasään koiralta, eikä miltään puettavalta rääpäleeltä.

Tiesinhän mä, kun Hukan otin, että sillä on karvan kanssa ongelmia, mutta tää on jo aika hurjaa. Mun on pakko hankkia sille kunnollinen toppatakki, ettei se jäädy talvella lenkeillä. Tai ennen kaikkea, ettei se jäädy treeneissä, kun joutuu hetken odottamaan. Pitää hankkia joku viritelmä, jossa sen reidet tulee hyvin peitetyksi kans. Auto on kuitenkin kylmä odotuspaikka koiralle, ja varsinkin jos turkki on noin onnettoman ohutta. Äiti lupas onneksi tehdä jonkun piposysteemin, ettei Hukan korvat jäädy.

Hukalla on siis CDA, eli sinisen koiran syndrooma. Onneksi sentään tietää, mikä penskaa riivaa, kun karvat tipahtelee matoille ja rappukäytävään. Ja voihan noilla sen juoksuillakin olla osuutta asiaan