Tyhmästä emännästä kärsii koko koira. Ei siinä muuten mitään, mutta ärsyttää tämmönen.
Tultiin lauantaina junalla pohjanmaalle maatilalomalle, ja Hukka oli tietenkin koko junamatkan boksissaan. Boksi on kyllä riittävän iso Hukalle, ja Hukka jopa yleensä viihtyy siellä. Ja stressas junassa vähemmän, kun laitoin sen boksiin. (Junamatka itsessään oli melkoinen seikkailu, vaikkei edes vaihdettu junaa kertaakaan!)

Oltiin perillä täällä kahdeksan aikaan illalla, ja kun tervehdin ensin talon omia koiria ja rotikkatyttöjä, hain Hukan autosta. Ja sitten minä idiootti päästin sen purkamaan virtaansa pihalle. Ja sehän purki, juoksi kuin hulluksi tullut rusakko pitkin poikin tonttia kaverit perässään.
Ja illalla se vielä liukasteli liukkaalla lattialla. Aamulla mietittiin, miksi se kulkee kylkimyyryä ja puree itteään tassuun. Tutkittiin kyynpureman varalta ja tsekattiin anaalit ja kaikki. Ja sitten vain todettiin että sillä on revähtänyt toinen takajalka.
Että juu, kannattaa tosiaan pitää koiraa seittemän tuntia boksissa ja päästää se sitten kylmiltään revittelemään... Voi arvata että ottaa hivenen päähän!
Ja yritäpä sitten pitää jotakin Hukan kaltaista koiraa levossa sisällä, kun toiset saa tulla ja mennä aika pitkälti niinkun tykkää.

Mutta muuten Hukka on ollut hirmuisen toimelias pieni koira. Eilen se osallistui aidanrakennukseen tarkistamalla missä kohtaa kulkee laitumen rajat, että osaa sitten hakea hevoisen laitumen toisesta päästä. Ensimmäisen kerran se pääsi lauantai-iltana katsomaan hevosen laidunta, ennen kuin tehtiin sille isompi aitaus. Se pysähtyi sähköaidan viereen ja kääntyi sen näköisenä että "ei helvetti minä en tonne mene!". Se piti pari päivää rakoa hevoseen, mutta sitten vanhempi rotku sai sille kerrottua että siellä on piparitarjoilu, ja sinne meni pikku-Hukka. Myös talon oma nuorempi bretoni (näiden pentujen siskopuoli edellisestä pentueesta) juoksee Hukan kanssa ja ne käy yhdessä pyörähtämässä aina aitauksessa.

 

Niistä bretoneista. Iida tulee tarkemmin kertomaan noista kyseisistä pennuista, kun se on ollut täällä reilun viikon niitä hoitamassa ja on tutustunut kakaroihin oikein kunnolla. Mä näen niitä nyt toista kertaa, viimeksi niistä ei oikein saanut vielä selkoa, kun olivat niin pikkuisia.
On mullakin jo oma pieni lempparipenneli, joka herää aina kun kuulee että minä tai Iida menee tuohon pentuaitauksen viereen ja tahtoo aina syliin. Toisin kuin muut pennut, se rauhoittuu syliin ja tuhisis vaikka kuinka pitkään sylissä. Toiset tahtoo aina ennemmin tai myöhemmin alas.

Mä olen myös näiden pentujen virallinen huvipuisto. Me vaihdetaan paperit aitaukseen sellasella taktiikalla, että mä menen yhteen nurkkaan seisomaan ja samantien mun jaloissa on kolmetoista pientä bretonilasta, ja sillä aikaa Iida voi vaihtaa lehdet :D Välillä tehdään toisinkin päin, ja aina pennut haluaa sisustaa aitauksensa uudestaan, ne repii lehtiä ja siirtelee niitä eri kohtiin koska me ei selvästi osata laittaa niitä oikein!
On hauska olla kyykyssä tuolla aitauksessa, kun pari pentua kiipeää syliin ja yrittää purra hiuksia tai hupparinnaruja, muutama puree varpaita, joku roikkuu hihassa ja järsii ranteita ja sormia, ja aivan huippujuttu on reisitaskuhousujen taskujenläpät! Niissä voi roikkua vaikka koko jengi! Täytyy olla varovainen kun tulee pois aitauksesta, ettei pennut lentele :D

 

Bretonit on kyllä joo seisovia lintukoiria (vaikkei seisominen vielä näiltä riiviöiltä sujukaan, kun kävelykin on välillä turhan horjuvaa). Näiden vanhemmat on koe- ja näyttelypalkittuja, eli penneleillä olis edellytyksiä vaikka ja mihin.
Toi noiden emä on aivan ihana, oikea kullanmuru, joka muuttais meille jos sais. Tai Iidalle, se on enempi tuohon Helmiin rakastunut. Mä olen aivan myyty sen edellisvuoden pennulle, joka vetää rallia Hukan kanssa pihalla.
Mutta esimerkiksi toi nuorempi bretoni, Taru, olis aivan mahtava agilitykoira. Sillä on vauhtia ja ketteryyttä just niinkun agikoiralla kuuluu ollakin. Lisäksi se on vielä niin ohjattavakin, että malttaa kuunnella mitä sille sanotaan.
Lisäksi mua kiehtoo tietenkin sekin, että mä saisin tuon pennun seittemänviikkoisena, eli voisin pilata sen heti pentuna :D Ei, en mä sitä pilais, se on sellanen mussu toi uros.
Tämä penska johon mä olen silmäni iskenyt, on aktiivinen, sisukas ja kuitenkin kontaktihakuinen otus. Jos sen kanssa pääsis heti pennusta asti treenaamaan, siitä olis vielä vaikka mihin. Toko ja agility on molemmat sellasia lajeja, joissa ton kanssa vois pärjätä. Lisäksi siitä olis seuraa pienelle prinsessalle, joka rakastaa vauhdikkaita takaa-ajoleikkejä.
Tottakai se on metsästyskoira ja varmaan ainakin vähän silläkin on riistaviettiä, mutta eihän se sitä tarkoita että se pitäis myydä vain metsästävään kotiin. Moni muukin rotu on alunperin metsästyskoira, ja silti niitä pidetään lähinnä seurakoirina. (En voi esimerkiksi kuvitella että se pieni mustavalkoinen cockeri, jonka kanssa Hukka käy välillä lenkillä, metsästäisi jotain tai löytäisi metsästä yhdenkään otuksen vaikka se tanssis sen edessä.)

Hukallakin on luonnetta sen verran, että se sais pidettyä koiralauman johtajuuden itsellään jos mä pennun otan. Ei se päästä ketään pomottamaan itseään, jos ei oo ihan pakkosauma.
Ja noilla on kuitenkin melkein kaks vuotta ikäeroa, enkä varmaan ensimmäisen vuoden aikana sen suuremmin yritä kouluttaa hienoja kuvioita pennulle. Saa kasvaa ja oppia meidän pelisäännöt ensin. Ei se nyt pellossa saa kasvaa, mutta tavoitteellinen koulutus alkaa sitten kun on järkeä päässä.

 

Sitäpaitsi, voiko joku vastustaa pientä luonnontöpöhäntäistä mustavalkoista suurisilmäistä pentua, jonka nimi on Osmo? Iidan mielestä se on kuulemma ihan Osmon näköinen, mutta mä nimesin sen Osmankäämäksi ja komennan sitä Oskuna, jos se yrittää tehdä tyhmyyksiä, kuten uida pentujen vesikupissa.