Meidän loppukesä on ollut ihan täynnä kaikenlaista toimintaa. Ollaan muutettu kivemmalle asuinalueelle, järven ja metsän väliin. Koirat on saaneet juosta joka päivä irti metsässä ja iltaisin (ja aamuisin) kävellään järven rannassa. Veljekset tykkää täysillä. (Ja kuulostaa muuten tosi idylliseltä...)

Tässä on oikeastaan koko tämä aika kun ollaan täällä asuttu, ollut täynnä kaikenlaista äksöniä. On käynyt vieraita ja ollaan treenattu ja opeteltu miten ollaan yksin ja hiljaa uudessa kodissa ja kaikkea. Tai no, se hiljaa oleminen uudessa kodissa on mennyt paremmin kuin uskallettiin toivoakaan- ei äännähdystäkään kummaltakaan! Ulko-oveen laitetaan lähtiessä kyltti "Ethän soita ovikelloa- koirat yksin kotona!", eikä kukaan ole pudotellut lappuja tms. tai muutenkaan valittanut, että täällä metelöitäisiin.
Ilmeisesti ongelmakoirakouluttajan vinkit tepsii ainakin Hukkaan. Eikä Miskakaan ole tuhonnut täällä asumisen aikana vielä mitään.
Tai jos ihan rehellisiä ollaan, niin onhan se tuhonnut pari huolehtijanukkea. Sellaisia peukaloa lyhyempiä puisia Guatemalalaisia huolehtijanukkeja, jotka oli yöpöydällä huoneessa, jonne Miskalla ja Hukalla ei ole mitään asiaa.

Koirilla on tosiaan oma huone. Poikien huone, jossa ne nukkuu yönsä ja ovat silloin kun ihmiset eivät ole kotona. Veljekset juoksee vauhdilla omaan huoneeseensa, kun on ruoka-aika.

Pienen kelpien nenä kurkistaa aina ovelta, kun ensin on sännätty mattoja rullaten makkariin. "Joko se ruoka tulee?!"

Omasta huoneesta yritettiin tehdä koirille oikein mukava paikka, ja alettiin antamaan esimerkiksi ruoka siellä. Se tepsi, oma huone on kiva paikka. Muuallakin saa olla, ja Hukka onkin pääasiassa minun jaloissani, kun ollaan kotona. Lenkillä se juoksentelee metsässä ja pyrähtää välillä tarkistamaan, onko ihmiset tallessa. Ja sitten pitääkin jo sännätä pöljän pikkuveljen perään, ettei se eksy. Tai juokse autotielle tai jotain. Metsä kun ei ole kamalan iso. Silti siellä tunnin viihtyy ja juoksentelee.

Pojat on saaneet myös jännitystä elämään, ja kulttuuria. Minun vanhemmat muutti, ja me saatiin tänne piano. Pari miestä toi pianon, enkä minä ollut kotona. Isä ehti tänne ennen pianoa, ja samoin tyttökaveri. Koirat oli kuulemma olleet ihan hiljaa makkarissaan, vaikka isä oli niitä oven läpi jututtanutkin. Ei olisi vielä vuosi sitten tullut kyseeseenkään tällainen. Nyt oli jopa Miska ollut ihan hiljaa!

Lisäksi tässä on rampannut vieraita ja hoitolaisiakin ihan omiksi tarpeiksi. Tyttökaverin kaveri kävi tässä kun oli hommissa lähistöllä, ja tarvi yöpaikan. Samoin kävi minun sisko kylässä Miskan siskon kanssa. Ikävä kyllä Hukka ja Taru ei tulleet enää toimeen keskenään, vaan ne piti eristää toisistaan. Miska osaa vielä selättyä joka kerran kun näkee hoodeillaan uuden koiran - varalta vaikka.

Taru yrittämässä ratkaista, mihin ihmeeseen ne herkut oikein hävis?

Viime viikolla meillä kävi kyläilemässä myös vanhempien terrieri Rölli. Joka ei, kas kummaa, myöskään tullut toimeen Hukan kanssa. Miskallahan ei ole näitä ongelmia, se myöntää auliisti että Rölli on kovempi jätkä kuin Miska.

 

Mutta on Miskakin aika kova jätkä jo. Aloitettiin taas rauniotreenit veljesten kanssa, ja Miskakin pääsi mukaan. Ukkelilla on intoa vaikka muille jakaa, mutta se malttaa paremmin kuin Hukka saman ikäisenä. Hyvä tuostakin pojasta vielä tulee. Pitäisi vielä saada tyttökaveri ymmärtämään, että jos se ohjaa Miskaa raunioilla (eli lähettää sen sanomalla "appi!"), sen täytyy myös treenata sen tottista paremmaksi. Nyt se menee niin että minä treenaan tottikset ja Hukan raunioilla. Ei toimi oikein näin tämä.

Mutta näillä mennään, ties vaikka joskus onnistuittaiskin!