Josko nyt onnistuis. En ole julkisella koneella kaupungissa, vaan äipän läppärillä vanhemmilla. Joutais toimia.

Oon tässä nyt muutaman kerran yrittäny kertoa, että koirat on kotiutuneet hyvin, ja oppineet kääntymään ovelta vasemmalle, kun lähden niiden kanssa pihalle. Vasemmalle päin on Varikonniemen virkistysalue. Ja senkin pienet karvanaamat on oppineet, että siellä pääsee irti juoksemaan ja vemmeltämään. (Vemmeltää on muuten äärimmäisen hyvä sana. Se kuvaa aivan erinomaisesti Miskan etenemistä metsässä!)
Eihän sielläkään tietenkään kaikki aina aivan ruusuisesti mene, mutta menee kuitenkin. Hukka on oppinut kulkemaan kauniisti sivulla (paremmin irti kuin hihnassa), ja tulee pennun kanssa lähelle aina kun ihmisiä menee ohi. Itse asiassa Hukka useimmiten kaartaa pennun luokse, ajaa sen mun luokse ja tulee itse sivulle, kun joku ihminen lähestyy meitä. Oppivainen pieni koira.

Eilen pysähdyttiin jututtamaan pyörätuolissa istuvaa vanhaa rouvaa, ja nuorempaa rouvaa, joka istui penkillä. Hukka tutki tuolin ja tuli siihen tulokseen, että outo kulkupeli, mutta ihminen on ihan ookoo. Ja Miska oli sitä mieltä, että viis me kulkupelistä, kun ihminen! Eli pyörätuolit ei pelota meitä, mikä on pelkästään hyvä. Ja nythän niihin kuitenkin on jonkun verran törmätty, kun pyöritään sairaalan takanakin aina välillä, sieltä menee sairaalan ja järven välistä kiva lenkkireitti.

Päästin eilen taas hurttakaksikon irti, kun otettiin metsää haltuun Varikonniemessä, ja Hukka löysi Aarteen, eli suulliseen sitä itteään ja tuli sitä mulle esittelemään. Ja Miska-kakara kiinnostui siitä tietenkin, eikä uskonut, kun Hukka murahteli ja väisteli. Ja niinhän siinä sitten kävi, että pentu otti turpiinsa. Ja kun se on oppinut, ettei Hukan kanssa auta "aijai"- kiljaisu, niin se sitten kiljuu ihan antaumuksella: "aijai aijai nyt sattuu, pää lähtee irti, toi tappaa mut, aijai aijai, apuapapua, aijai!". Ja mua ärsytti sen härkkiminen, niin tuumasin sille vaan (suhteettoman kylmä olin, tiedän), että kuka sunkin käskee mennä härnäämään, oma moka, ja otin hihnaan hetkeksi.
Kotona pentu kieltäytyi tulemasta alaovesta sisälle, hissiin, ja lopulta edes omasta ovesta eteiseen. Niinpä komensin Hukan makkariin nukkumaan, ja otin pennun olkkariin. Ja sillähän onkin sitten ihan kunnon reikä kuonossa, siitä tuli verta monta tuntia, eikä meinannut millään lakata. Loppu se sitten lopulta, kun sain hetken pideltyä jääpaloja sitä haavaa vasten. Eikä edes turvonnut niin paljon, kuin olis voinut. Että semmosta äksöniä meillä.

Ongelman muodostaa toi vanhempikin, kun se ei tajua, ettei sen pidä puolustaa pentua. Eli siis joka kerta kun ollaan porukalla lenkillä, ja joku koira tulee vastaan, Hukka pistelis mielellään muut paloiksi. Tosi ihana raahata ärjyvää kelpietä toisten ohi, kun se yleensä on ihan hiljaa... Mitä mää sille teen, vinkkejä? Vai meneekö toi ohi, kun pentu kasvaa, niinkun iskä veikkas?
Koska siis, ilman pennun seuraa Hukka ei piittaa muista koirista tippaakaan. Se kulkee silloin sivulla eikä välitä mitään. Vaikeeta on taas, joo.