Mulla menee varmaan viis vuotta, että mä totun siihen, että mulla on paimenkoira. Puolisen vuotta meni siihen, että mä totuin siihen, että mulla on koira. Olen myös sisäistänyt, että se on paimenkoira, mutta siihen se sitten jääkin.

Mä en esimerkiksi ole ymmärtänyt vieläkään, mikä (mun näkökulmastani) perustavanlaatuinen ero on paimenkoiran ja terrierin välillä. Kun menet metsään koiran kanssa, se käy ilmi parhaiten.

Terrieri kiskoo hihnassaan (koska vaikka se osaa kävellä vetämättä, sitä ei huvita), ja hyppii ja pomppii. Päästät sen irti hihnasta (ja myös pannasta, ettei se jää puun oksaan roikkumaan), ja se häipyy kuin pieru saharaan. Tai kuin terrieri metsään. Vips vain, ja sitä ei näy. Saat huudella tunnin ja hälyttää kaikki sukulaiset, vapaaehtoiset koiraetsijät, poliisit ja naapurit etsimään sitä, kun se yhtäkkiä ilmestyy hätääntyneen ihmisensä vierelle silmät kirkkaina: jes, mitä me etitään?

Paimenkoira hilluu onnesta soikeena vierellä, kun sen kanssa lähestyy metsää. Se vetää hihnan suoraksi ja sinkoaa samantien takaisin vierelle: anna nami! Päästät paimenkoiran irti hihnasta niityllä ennen metsää edeltävää peltoa. Paimenkoira ottaa spurtin ja juoksee viidenkymmenen metrin päähän kahden metrin loikilla. Sitten se pysähtyy ja viheltää täyttä vauhtia takaisin ihmisensä luokse, istuu eteen ja saa namin. Namin jälkeen sama toistuu. Toisinaan riittää pelkkä kehu ja koira on räjähtää onnesta. Metsässä se painelee polkuja eteen, taakse ja sivuille. Välillä se tsekkaa ihmisensä sijainnin ja jatkaa matkaa. Kun on aika päättää lenkki, paimenkoira juoksee ensimmäisestä vislauksesta luokse ja odottaa kauniisti, että hihna kiinnitetään pantaan.

Toisin sanoen kävin Hukan kanssa metsässä lenkillä. Oli oikeasti ensimmäinen kerta moneen kuukauteen, kun menin sen kanssa metsään, päästin irti ja luotin täysillä siihen, että Hukka tulee kun mä pyydän. Ja se tuli, kauniisti ja tottelevaisesti, niin kuin ei olisi mitään muuta ikinä tehnytkään.

Olin pahalla päällä, "kuin perseeseen ammuttu karhu", niinkun iskä asian kauniisti ilmaisee, kun lähdin lenkille. Mutta olepa siinä sitten pahalla päällä, kun yks leikkii jotain hulluksi tullutta kengurua loikkimalla kolme metriä pitkiä, ja kaks metriä korkeita loikkia pitkin sänkipeltoja. Häntä heiluu ja korvat on luimussa niskaa pitkin, kun pikkuakalla on kivaa.

Jos malinoiseja sanotaan koirien ferrareiksi (niinkun useampi ihminen on mulle sanonut), niin täytyy myöntää, ettei Hukka ainakaan kiihtyvyydessä ihan hirveästi jää jälkeen. Sammal lensi kun pentu painoi menemään. Ja loppulenkki sujui hihnassa yllättävän rauhallisesti :D